Varjojulkkarit ja lokakuun tuoksuja

Viikko sitten saimme vihdoin sateita ja maassa riehuneet tulipalot talttuivat, tosin vain väliaikaisesti. Tällä viikolla olemme jälleen saaneet nauttia aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Suomessa sateli kuulemma lunta. Yllätys yllätys, olen mieluummin täällä. 

Sateiden aikaan olin Lissabonissa. Pidimme perjantaina Bookshop Bivarissa pienet ”varjojulkkarit”. Kirjakauppa oli tupaten täynnä väkeä, tosin pienissä tiloissa siihen ei paljoa vaadita, mutta tiivis oli tunnelma ja lämmin, myöskin kostea, sillä Lissabonissakin sateli. Oli ilahduttavaa kun paikalle oli saapunut niin paljon uusia tuttavuuksia. Parin lukunäytteen ja pienen haastattelun jälkeen virisi jopa keskustelua, ja sitä väittäisin harvinaiseksi kun paikalla on toisilleen vieraita suomalaisia. Juttelimme kirjaan liittyvistä asioista ja kirjoittamisesta ylipäätään. Miten moni haaveileekaan siitä! Maistelimme luonnollisesti portviiniä ja pientä suolaista purtavaa kuin myös chilisuklaata.

Ei kirjoittaminen niin vakava asia ole, etteikö siitä voisi vähän vitsiä virittää. 

Oman tekstin kuuleminen toisen lukemana oli aika hurjaa. Se kuulosti vieraalta eikä yhtään omalta tekeleeltä, vaikka osaan tekstit jo melkein ulkoa. Teki mieli lähteä ulos karkuun kun lukunäytteissä tuli vastaan sanoja joita en itse ikinä ääneen sano.

Kiitos vielä kaikille paikan päälle saapuneille ja illan emännälle Leenalle perheineen sekä näytetekstit lukeneelle Anna-Liisalle. Olette ihania! Ja jos joku Lissabonissa oleva lukee blogia eikä päässyt paikan päälle, niin Bivarissa on kirjojani muutama kappale signeerattuna, jos sellaisen haluaa hankkia itselleen tai lahjaksi. Bivarista löytyy myös laaja valikoima vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, joita toimitetaan myös postitse (huom. tämä ei ole maksettu mainos). Itse löysin sieltä iltalukemiseksi Agatha Christien ennen lukemattoman kirjan, ja olen sentään lukenut niitä kymmenittäin. 

Kirjakaupassa on kirjoja lattiasta kattoon. 

Tavoitteenani oli aloittaa uusi kirjoitusprojekti Lissabonin matkan jälkeen, ja niin myös kävi. Seuraaviksi kuukausiksi on siis tekemistä tiedossa. Mutta milloinkas sitä olisi ehtinyt peukaloita pyörittelemään. Tai edes malttanut. 

Tätä kirjoittaessa lemuaa niin hirveästi, että ajatukset menevät tukkoon, nenä valitettavasti ei. Syyskuussa maissista parturoiduille pelloille levitetään parhaillaan navetoiden kesänaikaista tuotosta, enkä nyt puhu maidosta. Kaiken kukkuraksi olemme mainiosti tuulen alapuolella. Vielä eilen kävin koirien kanssa iltakävelyllä traktoripolulla, tänään niitä ei parane sinne viedä. Koirien hajuaisti on havaintojeni mukaan lannalle immuuni, eikä niillä muutenkaan ole yhtään ongelmia tassutella, kieriskellä tai nauttia makupaloja lantaisella pellolla. Meidän koiraneitimme eivät ole mitään hienohelmoja.

Arvoituksellista on se, miksi lietteitä piti alkaa levittää juuri nyt kun lämpötilat hipovat kolmeakymmentä astetta, mutta ehkä viikon takaisilla sateilla on osuutensa asiaan. Kuiva maaperä pehmeni kyntökuntoon. 

Ensi kerralla blogissa eri jutut ja muita kuvia. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

P.S. Jos kirja kiinnostaa, niin minullakin on nyt muutama kappale jemmassa. Pistä viestiä anu.patrakka@gmail.com tai facebookin kautta!

Kuvat: Bookshop Bivar/Leena&Co. 

Veriaurinko

Viime sunnuntaina navakka ja kuuma etelänpuoleinen tuuli puhalsi kuin jättikokoinen hiustenkuivaaja. Kulkiessaan pitkin Portugalia se yllytti pieniä palonalkuja roihuaviksi palomeriksi. Paikoin tuho on käsittämätön. Yli 40 kuollutta. Tuhoutuneita koteja, tehtaita, tuotantoeläintiloja, kokonaisia kyliä, metsiä. Tuhansia palomiehiä teki parhaansa hillitäkseen paloja, mutta heitä ei riittänyt joka paikkaan. Paloja oli samanaikaisesti satoja eri puolilla keskistä ja pohjoista Portugalia.

Kuvasin illansuussa kekäleenä hehkuvaa, veriappelsiinin väristä aurinkoa. Silloin en ollut vielä uutisista kuullut metsäpalojen laajuudesta ja uhrien määrästä eikä meillä päin tuntunut edes savun hajua. Ilmassa oli painostavaa ukkosta, ja odotimme pilvien repeävän ja valuttavan maahan kauan kaivattua vettä. Pilvet myllersivät taivaalla kuin hornankattilassa. Myöhemmin sain tietää, että seassa leijui sekä savua että ilmeisesti myös pölyä Saharasta. Ne kantautuivat Suomeen asti. Sama veriaurinko nähtiin sielläkin tiistaiaamuna.

Kauan kaivatut sateet saapuivat, mutta monen kannalta pari päivää liian myöhään.

Luonto toipuu palon jälkeen suhteellisen nopeasti. Maa alkaa vihertää muutamassa viikossa, mutta puiden kasvuun menee vuosia. Monet heristelevät syyttävää sormea eukalyptusmetsiköiden suuntaan, sillä ne kuivattavat maaperää. Uusia viljelmiä ei saakaan enää perustaa. Ihan yhtä lailla roihuaa kuitenkin alkuperäinen pinjamänty, kuivasta heinikosta puhumattakaan. Aluskasvillisuutta pitäisi raivata, mutta ei kaikilla metsänomistajilla ole siihen resursseja. Raivaamaton on meidänkin pieni metsäpalstamme vähän matkan päässä maatilalta. Se kasvaa eukalyptusta ja niiden lomassa hirvittävää piikkipensasta. En tiedä millä sitä pystyisi raivaamaan. Siitä ei pysty  katkomaan edes oksaa. Hedelmätarhalla olen nähnyt senkin, että kun jonkin paikan siistii rikkaruohoista, ei mene montaa päivää kun se rehottaa taas sakeassa kasvustossa. Kaikki kasvaa mikä vähän saa alleen multaa ja päälleen pienen kasteen sekä aurinkoa. Myrkytys olisi ainoa tapa hillitä ei-toivottuja kasveja. Se, tai kitkeä aamusta iltaan.

Ei tee mieli hyväksyä sitä, että metsäpalot kuuluvat portugalilaiseen kesään. Ei saisi olla niin, mutta pohjimmiltaan se on luonnonkatastrofi – ikävän usein ihmisen edesauttama – siinä missä tulvat, hurrikaanit ja maanjäristyksetkin. Kun sadetta ei saada moneen kuukauteen, on metsä tai maasto kuin jättimäinen tuluskukkaro. Lasinsiru, salamanisku, sammuttamaton tupakantumppi tai roskienpoltto kielloista huolimatta riittää laittamaan palonalun kytemään. Tuuli viskelee kipinöitä eikä katso minne. Niin, ja lisänä mellastavat vielä pyromaanit.

Näissä ja vähän muissakin mietteissä suuntaan huomenna Lissaboniin. Järjestämme perjantaina Bookshop Bivarissa pienen portviinillä maustetun dekkari-illan, joka on suunnattu alueella asuville ja siellä käyville suomalaisille. Kivaa nähdä vanhoja tuttuja ja toivottavasti myös uusia kasvoja. Ensi viikolla kerron miten ilta sujui. Ja sitten aloitan uuden kirjoitusprojektin, saatuani helmikuussa ilmestyvän kirjan pois käsistäni ja kustantajalle.  Päässä muhii nimittäin aihe, joka odottaa malttamattomana päivänvaloon pääsyä. 

Kaikki kohdallaan

Kävimme maanantaina Vila Realissa. Se on sisämaassa, vuorten syleilyssä sijaitseva kaupunki, jonne vievä moottoritie kulkee vuorten rinteillä ja niiden läpi. Pisin tunneli on viisi kilometriä pitkä ja viivasuora. Maisemat reitin varrella olisivat varmasti olleet huikeat, jos jotain olisi nähnyt. Viime päivien lämpöaalto toi mukanaan jälleen kerran metsäpalot, ja ilma oli sakeana savusta.

Kotiin ajellessamme auton lämpömittari näytti parhaimmillaan 32 astetta. Sisällä autossa oli hiukan kuumempi. Pieni sauna. En suotta kysellyt miksei ilmastointi ollut päällä, sillä moottorin lämpötilan kanssa oli häikkää. Jäähdyttäjä oli vastikään vaihdettu Saabiin, mutta moottorin lämpömittari irtisanoi yhteistyösopimuksen. Kuumeneeko se vai eikö kuumene, mutisimme molemmat itseksemme matkan aikana.

Siinä hien puskiessa kaikista huokosista pohdin jälleen kerran, miten ihmisen keho on hyvin suunniteltu. Olen äimistellyt samaa aiemminkin, kirjoittaessani pakinoita jo edesmenneen voimayhtiön henkilöstölehteen. Yhä jaksaa hämmästyttää miten ihmiskehoa suunnitellut insinööri tai muu asiantuntija on osannut ottaa huomioon melkein kaiken. 

Otetaan esimerkiksi vaikka hikoilu. Ihmiskehon jäähdytysjärjestelmä alkaa pukata hikeä huokosista automaattisesti kun se havaitsee lämpötilan nousevan liian korkealle. Mahdollinen ilmavirta tehostaa jäähdyttävää vaikutusta. Ainoa, mistä ihmisen tarvitsee itse huolehtia on nestetankkaus, jolla korvataan kehosta poistuvaa nestettä. Kätevää. Paljon hankalampaa olisi jos meidän tarvitsisi läähättää kuten koirien. Kieli roikkuisi napaan asti. Kuvittele. Ei kovin esteettistä, eihän? 

Ihmisen päässäkin on kaikki elimet oikeilla paikoillaan. Aloitetaan nenästä, tuosta tutusta ulokkeesta, jota käytetään lähinnä hengittämiseen ja haistelemiseen, eskimot myös tervehtimiseen. Se on keskellä päätä. Sieraimet suuntautuvat alaspäin. Jos ne olisivat ylöspäin, pääsisi vesi sateella sisään. Ei kivaa. Myös niistämistä on hoksattu ajatella ihmistä suunniteltaessa. Kuvittelepa tilannetta, jossa nenä olisi ylösalaisin, ja niistät. Räkä roiskuisi silmille. Ei kivaa sekään.

Siihen, miksi ihmisellä silmät sijaitsevat pään etupuolella eivätkä esimerkiksi sivuilla, kuten vaikkapa kaloilla ja liskoilla, on varmasti jokin pätevä syy. Kätevämpää olisi, jos silmiä olisi joka puolella, mutta toimeen pitää tulla näillä kahdella mitä ollaan saatu. Korvien sijainti pään molemmin puolin on toki kuulemisen kannalta oleellinen, mutta korvilla on toinenkin tärkeä funktio. Niiden pitää kannatella silmälaseja. Ja niihin voi pistää kaikenlaisia killuttimia. 

Entä sitten suu, miten se pannaan? Sijainti nenän alapuolella ei flunssakaudella ole paras mahdollinen, mutta ei se otsassakaan voi olla. Lusikalta tipahtelevat sopanroiskeet olisivat silmissä. Ei kivaa. Suu on ehdottomasti yksi kehon tärkeimmistä elimistä. Sitä käytetään hengitettäessä, sillä syödään, maistetaan, puhutaan, huudetaan, lauletaan, suudellaan. Silti niin monelle sen käyttö on vaikeaa. Joko sitä ei saa auki silloin kuin pitäisi (ns. tuppisuu), tai sitä ei ymmärrä pitää kiinni silloin kun pitäisi (ns. suupaltti). Se päästelee karkuun sammakoita, mutta ei osaa lausua pieniä tärkeitä lauseita, kuten vaikka ”olet minulle rakas”. Suun käytön hallintaan menee ihmisikä eikä riitäkään. 

Jos siirrymme tarkastelussamme hieman alemmas, pääsemme käsiin. Niitä on yleensä kaksi ja ne sijaitsevat kehon molemmin puolin eivätkä esimerkiksi edessä ja takana. Näin näemme mitä käsillämme teemme ja pystymme myös muun muassa leikkaamaan itse kynnet ja lakkaamaan ne. Ken haluaa. Omilla käsillä ylettyy yleensä kehon joka paikkaan, paitsi harteikas Carlos, joka ei yllä rapsuttamaan yläselkäänsä keskeltä. Silloin kun sieltä kutittaa, minä riennän avuksi. Toisen selän rapsutus onkin sekä apinoilla että ihmisillä tärkeä perhesidettä vahvistava toimenpide.

Jatketaan vielä matkaa ja päädymme jalkoihin, sekä päästä että sydämestä katsottuna kehon äärimmäisiin osiin. Niiden tärkein tehtävä on kannatella ja liikuttaa meitä, siksi niitä onkin kaksi. Säilyy tasapaino. Mutta miksi säärten pitää olla niin pitkät? Sydän saa huhkia pumpatakseen verta kehon ääriin, ja silti ainakin minulla on aina varpaat jäässä. Toki pidemmillä koivilla matka etenee joutuisammin, jos on kiire. Eli jos pitää juosta karkuun karhua tai leijonaa tai jotain muuta nälkäistä petoa. Tai vihaista koiraa, jos olet postinjakaja.  

Tällaisia pieniä juttuja voi miettiä sen ansiosta, että pääkopassa on aivoiksi kutsuttu kapistus. Tässä tarinassa en kuitenkaan mene pintaa syvemmälle, joten jätetään sisuskalut toiseen pohdintaan. 

Kuvituksena kaikenlaista. 

Vaalit

Makeita.

Seurasimme uutisointia Katalonian sunnuntaisista vaaleista epäuskon vallassa. Demokratia on usein abstrakti, tarpeeton käsite silloin kun se on itsestäänselvää. Vasta sitten kun siihen kajotaan, ymmärtää sen merkityksen.

Sunnuntaina käytiin vaaliuurnilla Portugalissakin ja huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. Parin viime viikon aikana käyty kunnalisvaalikampanja ei tosin ollut mitään hiljaista vaalimainosten jakelua kadunkulmissa. Ei ainakaan pikkukylällä, missä pääsystä kylän johtoon (Presidente de junta de freguesia) kamppaili kaksi veljestä, sattumoisin naapurin leskirouvan poikia. Kovaäänisillä varustetut autot partioivat kylän kaduilla pitkin päivää ja kailottivat asukkaille ilosanomaa uudesta muutoksesta ja uudesta elinvoimasta. ”Vai vai vai, o António vai ganhar!” vakuutti kylän ainoa laulajatähtönen rempseällä musiikilla Antónion voittavan. Ehdin saada sanoista selvää, sillä auto pysähtyi usein talomme kohdalla. Kyseinen vaaliehdokas kun asuu meitä vastapäätä.

Veljesten vaalimainokset autiotalon edessä. 

Naapurin leskirouvalle tilanne oli luonnollisesti hieman kiperä. Monet kyselivät häneltä kumpaa pojista hän aikoo äänestää. Kaikki jäivät ilman vastausta. Kun sitoutumattoman Antónion kannattajajoukko ajeli autokolonnalla katua pitkin, roikkui leskirouva ikkunassa heiluttelemassa sinistä lippua. Kun sosialistiveljen vastaava saattue teki ohimarssin puoli tuntia myöhemmin torvet töötäten, oli rouva vaihtanut pinkkiin lippuun. Yhden auton katolla heilui mikrofonin kanssa hemmo, joka vain ihmeen kaupalla pysyi siellä katolla eikä tippunut alas. Tööttäilyä, hurrausta, karnevaalimaista menoa! 

Olimme yhtenä iltana syömässä illallista, kun olohuoneen ikkunaan koputettiin rivakasti. Säikähdimme Carlosin kanssa, molemmille singahti heti mieleen parin aamun takainen herätys, kun joku tuli kertomaan että pari lehmäämme oli lähtenyt laitumelta omin luvin aamukävelylle. Aterimet tipahtivat lautaselle kun Carlos säntäsi ikkunaan. Joku tuuppasi hänelle kouraan vaalimainoksen ja lippiksen.

Huh mikä helpotus.

Viininkorjuun jälkeen. 

Toissalauantaina naapurimme António järjesti kylälle mahtavat juhlat; tarjolla oli grillattua possua ja caldo verde -keittoa, olut ja viini virtasi. Juhlimista tahdisti samainen vaalihitin tehnyt laulajatähtönen kahden tanssitytön kera. Väki söi, joi ja tanssi. Seurasimme tapahtumia, ja huomasin ajatusteni jotenkin urautuneen. Oli karkaileva pikkupoika, yksinään tanssiva nainen joka hädin tuskin pysyi pystyssä, mutta viinimukista ei läikkynyt pisaraakaan, sinne tänne säntäilevä vaaliehdokas ja keittiössä hääräävä vaimo, kepin kanssa kulkeva vanhempi herrasmies, vaaliehdokkaan äiti ja se laulajatähtönen kahden tanssityttönsä kera, lämmin syyskuinen yö ja tähtikirkas taivas.

Aivan oiva lähtöasetelma dekkarille. Pitäisi vaan päättää kuka hoitelee kenet päiviltä ja miksi. Huh. Pitäisiköhän välillä kirjoittaa vaikka jokin rakkaustarina? 

Olisin saanut itsekin äänestää näissä vaaleissa, jos olisin ymmärtänyt rekisteröityä kunnantalolla ajoissa. Se jäi tekemättä, joten neljän vuoden kuluttua uusi yritys.

Sitä en sitten tiedä, miksi joka kylälläkin pitää olla omat hallintoelimensä ja "presidenttinsä". 

Niin, voittiko António? Ei. Hän hävisi veljelleen 11 äänellä. Neljän vuoden kuluttua uusi yritys siis hänelläkin. 

Kylän laitamilla.