tiistai 9. elokuuta 2016

Savun seassa

Elokuun alkuun ehdimme, ennen kuin ne kunnolla alkoivat. Metsäpalot. Viime viikonlopun helteinen sää kirvoitti useita tulipaloja, ja tälläkin hetkellä roihuaa yli 500 paloa eri puolilla Portugalia. Sunnuntai-iltana savu alkoi harmaannuttaa taivasta meilläkin päin ja laskevasta auringosta tuli surullisen hehkuva pallo. Lähin laaja palo on tiettävästi Barcelosin alueella, 30-40 kilometrin päässä. Tuulen kaukaa kantama savu kirvelee silmissä ja sieraimissa, vaikkei hajua juuri tunnekaan. Siihen on nyt tottunut, nenä turtunut.

Meillä ei ole lämpömittaria, mutta kännykän sääsovellus näyttää tälle kylälle enää 29 astetta. Savu on hämärtänyt auringon eikä paahde ulotu maanpinnalle asti niin voimakkaana. Lämpöä on silti ihan riittävästi, että tarkenee kevyissä vaatteissa silloinkin kun ei tarvitse tehdä mitään fyysistä työtä. Vihdoinkin voin istua tietokoneella pidemmän jakson ilman että jalat ja kädet kohmettuvat. Nyt ne vaan hiostuvat. Fyysisessä työssä tai ulkona ollessa hiki nousee heti pintaan nahkeuttamaan ihoa. Riittää kun kävelee pihan poikki pyykkinaruille, tosin nyt ei tarvitse pyykkiä pestä. Niihin vain tarttuisi savun haju.

En mene tarkemmin metsäpaloihin, niistä olen kirjoittanut jo aiemmin (lue täältä). Savunsekaisissa tunnelmissa valmistaudun Suomen matkaan. Odotan sitä harvinaisen malttamattomana. Olisiko niin, että kun asunnon myytyäni ei ole enää sitä veroviranomaisen määrittelemää ”kiinteää sidettä” Suomeen, sinne menee kuin ulkomaille, ihan oikealle lomalle? Ei tarvitse huolehtia uuden vuokralaisen hankkimisesta, ei tavaroiden karsimisesta ja pakkaamisesta, ei kodinkoneiden toimivuudesta ja asunnon ties mistä kolhuista, elämisen jäljistä. Minun tarvitsee käydä vain pankissa ja verotoimistossa ja lopun ajasta saan viettää perheen ja ystävien kanssa ja käydä sienimetsässä. Se on luksusta.

Ennen matkaa vanharouva harjoittelee aamu- ja iltatoimista suoriutumista yksin. Kurkin raollaan olevan kylpyhuoneen oven takaa miten kaikki sujuu. Hyvin sujuu kun vähän auttaa alkuun. Muistisairasta vanhusta pitäisi kannustaa olemaan mahdollisimman itsenäinen, vaikka usein siitä tulee luistettua kun on helpompaa olla vieressä avittamassa kuin korjailla asioita jälkikäteen. 

Opettelen yhä vaan olemaan suvaitsevampi silloin kun asiat eivät mene mieleiselläni tavalla. Se on välillä vaikea paikka. Käytetyt sukat tai kengät ruokapöydällä, meloninkuoret keittiön lattialla, likainen lautanen astiankuivaustelineessä tai rikkaruohojen mukana nypityt kukantaimet eivät ole niin vakavia asioita, mutta kontrollifriikille ne takaavat verenpaineen kohoamisesta johtavan kivistyksen ohimoilla. Voi verisuoniparkani, miten teitä säästäisin? 

Haen vastapainoa niillä tavoilla jotka olen havainnut hyviksi. Neulon, virkkaan, koukkuan, ompelen, teen mitä tahansa käsityötä saadakseni aivoni lullaamaan toistuvien liikkeiden ja syntyvien silmukoiden tahdissa. Ajatukset keinuvat kuin kehdossa, ees taas, ees taas, pingotus ohimoilla laukeaa ja löydän hymyn taas. Kaikkein parasta on tarkastella valmista työtä, oli se sitten käsityö, kirjoitus, kunnostettu huonekalu tai mikä vaan. Se on aina saavutus, vaikka pieni olisikin, ja saavuttaminen on tekemisen polttoainetta. Se motivoi tekemään lisää ja saavuttamaan lisää. Siihen jää koukkuun. Luovassa työssä parasta on se, että jokainen valmis työ on saavutus. Eivät ne kaikki ole hyviä ja onnistuneita. Kaikki työt eivät ikinä edes valmistu. Jotkut jäävät marinoitumaan nurkkiin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Niihin yrittää tarttua uudestaan, vaikka hampaat vetäytyisivät irveen, mutta epämieluinen työ jää melkein aina kesken. Sen hautaa kaikessa hiljaisuudessa syvimpään laatikkoon, vetäisee sen äärellä pienen henkisen ruksin kuin ristinmerkin ja sallii itsensä unohtaa sen. Luovaa työtä ei voi pakottaa. Tai voi, mutta se näkyy lopputuloksessa. Väkinäisyyden vaistoaa. 

Savu leimaa tätä päivää, varmaan huomistakin. Lentokoneet nousevat savuiselle taivaalle Porton kentältä, nyt kuuluu enää vain ääni, mitään ei näy. Tarkkailen työhuoneen ikkunasta maisemaa; huojuvia maissipeltoja, sankkaa metsää niiden takana, kuivettunutta laidunta, jolla naudat puhkuvat kuumuudesta. Tällainen helle on normaalia, tarkistin Carlosilta, ja juuri tällaista osasin täällä odottaa. Kuumaa ja kuivaa. Vain savu ei kuulunut siihen mielikuvaan. Siihen nyt totutellaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti