torstai 25. elokuuta 2016

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 


tiistai 9. elokuuta 2016

Savun seassa

Elokuun alkuun ehdimme, ennen kuin ne kunnolla alkoivat. Metsäpalot. Viime viikonlopun helteinen sää kirvoitti useita tulipaloja, ja tälläkin hetkellä roihuaa yli 500 paloa eri puolilla Portugalia. Sunnuntai-iltana savu alkoi harmaannuttaa taivasta meilläkin päin ja laskevasta auringosta tuli surullisen hehkuva pallo. Lähin laaja palo on tiettävästi Barcelosin alueella, 30-40 kilometrin päässä. Tuulen kaukaa kantama savu kirvelee silmissä ja sieraimissa, vaikkei hajua juuri tunnekaan. Siihen on nyt tottunut, nenä turtunut.

Meillä ei ole lämpömittaria, mutta kännykän sääsovellus näyttää tälle kylälle enää 29 astetta. Savu on hämärtänyt auringon eikä paahde ulotu maanpinnalle asti niin voimakkaana. Lämpöä on silti ihan riittävästi, että tarkenee kevyissä vaatteissa silloinkin kun ei tarvitse tehdä mitään fyysistä työtä. Vihdoinkin voin istua tietokoneella pidemmän jakson ilman että jalat ja kädet kohmettuvat. Nyt ne vaan hiostuvat. Fyysisessä työssä tai ulkona ollessa hiki nousee heti pintaan nahkeuttamaan ihoa. Riittää kun kävelee pihan poikki pyykkinaruille, tosin nyt ei tarvitse pyykkiä pestä. Niihin vain tarttuisi savun haju.

En mene tarkemmin metsäpaloihin, niistä olen kirjoittanut jo aiemmin (lue täältä). Savunsekaisissa tunnelmissa valmistaudun Suomen matkaan. Odotan sitä harvinaisen malttamattomana. Olisiko niin, että kun asunnon myytyäni ei ole enää sitä veroviranomaisen määrittelemää ”kiinteää sidettä” Suomeen, sinne menee kuin ulkomaille, ihan oikealle lomalle? Ei tarvitse huolehtia uuden vuokralaisen hankkimisesta, ei tavaroiden karsimisesta ja pakkaamisesta, ei kodinkoneiden toimivuudesta ja asunnon ties mistä kolhuista, elämisen jäljistä. Minun tarvitsee käydä vain pankissa ja verotoimistossa ja lopun ajasta saan viettää perheen ja ystävien kanssa ja käydä sienimetsässä. Se on luksusta.

Ennen matkaa vanharouva harjoittelee aamu- ja iltatoimista suoriutumista yksin. Kurkin raollaan olevan kylpyhuoneen oven takaa miten kaikki sujuu. Hyvin sujuu kun vähän auttaa alkuun. Muistisairasta vanhusta pitäisi kannustaa olemaan mahdollisimman itsenäinen, vaikka usein siitä tulee luistettua kun on helpompaa olla vieressä avittamassa kuin korjailla asioita jälkikäteen. 

Opettelen yhä vaan olemaan suvaitsevampi silloin kun asiat eivät mene mieleiselläni tavalla. Se on välillä vaikea paikka. Käytetyt sukat tai kengät ruokapöydällä, meloninkuoret keittiön lattialla, likainen lautanen astiankuivaustelineessä tai rikkaruohojen mukana nypityt kukantaimet eivät ole niin vakavia asioita, mutta kontrollifriikille ne takaavat verenpaineen kohoamisesta johtavan kivistyksen ohimoilla. Voi verisuoniparkani, miten teitä säästäisin? 

Haen vastapainoa niillä tavoilla jotka olen havainnut hyviksi. Neulon, virkkaan, koukkuan, ompelen, teen mitä tahansa käsityötä saadakseni aivoni lullaamaan toistuvien liikkeiden ja syntyvien silmukoiden tahdissa. Ajatukset keinuvat kuin kehdossa, ees taas, ees taas, pingotus ohimoilla laukeaa ja löydän hymyn taas. Kaikkein parasta on tarkastella valmista työtä, oli se sitten käsityö, kirjoitus, kunnostettu huonekalu tai mikä vaan. Se on aina saavutus, vaikka pieni olisikin, ja saavuttaminen on tekemisen polttoainetta. Se motivoi tekemään lisää ja saavuttamaan lisää. Siihen jää koukkuun. Luovassa työssä parasta on se, että jokainen valmis työ on saavutus. Eivät ne kaikki ole hyviä ja onnistuneita. Kaikki työt eivät ikinä edes valmistu. Jotkut jäävät marinoitumaan nurkkiin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Niihin yrittää tarttua uudestaan, vaikka hampaat vetäytyisivät irveen, mutta epämieluinen työ jää melkein aina kesken. Sen hautaa kaikessa hiljaisuudessa syvimpään laatikkoon, vetäisee sen äärellä pienen henkisen ruksin kuin ristinmerkin ja sallii itsensä unohtaa sen. Luovaa työtä ei voi pakottaa. Tai voi, mutta se näkyy lopputuloksessa. Väkinäisyyden vaistoaa. 

Savu leimaa tätä päivää, varmaan huomistakin. Lentokoneet nousevat savuiselle taivaalle Porton kentältä, nyt kuuluu enää vain ääni, mitään ei näy. Tarkkailen työhuoneen ikkunasta maisemaa; huojuvia maissipeltoja, sankkaa metsää niiden takana, kuivettunutta laidunta, jolla naudat puhkuvat kuumuudesta. Tällainen helle on normaalia, tarkistin Carlosilta, ja juuri tällaista osasin täällä odottaa. Kuumaa ja kuivaa. Vain savu ei kuulunut siihen mielikuvaan. Siihen nyt totutellaan. 

maanantai 1. elokuuta 2016

Kakofoniaa kotikadulla

Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät ohjelmassaan muun muassa fado-illan, tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.

Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti, sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta, lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla. Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus. 

Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan, Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä paijattavia pikkulehmiä.

Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton, vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan yhteen.

Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus. Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa. Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.

Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen, kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.

Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei hiljaista, mutta rauhallista.

Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon edestä.  Parin kilometrin matkan he marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".

Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin. Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”, sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan.  Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä.  Erään auton hälytinkin pamahti soimaan. 

Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa, jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat. 


Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain päivänä.