On koiranilmoja pidelly

Siitä lähtien kun palasin Suomesta viime viikon lopulla, on satanut. Joka päivä ja joka yö, ei ihan koko ajan, mutta ihan yli tarpeen kuitenkin. S. Pedro ei tainnut tykätä siitä mitä kirjoitin hänen pyhästä nenästään ja palollisesta herneitä pari viikkoa sitten, ja viskoo nyt vettä meidän kuolevaisten niskaan. Vain yhtenä päivänä pilvien välistä paljastui hiukan sinistä taivasta, mutta harmaata huokuvat pilvet kiiruhtivat nopeasti peittämään paljaan kohdan, kuin kauhistuneina moisesta vilauttelusta. Monin paikoin tulvii nyt, katuja ja taloja on veden vallassa rankkojen sateiden vuoksi. Meillä ei ole sen puoleen huolta, sillä talo sijaitsee rinteessä, mutta kyllä vesi joissakin paikoissa tunkee kiviseinästä sisään. No, kesä kuivaa minkä talvi kastelee. 

Sateen vuoksi olin varma, että kotikylän tiistainen karnevaalikulkue olisi peruttu. Eipä ollut, kuten Carlos totesi palatessaan kauppareissulta. Oli siellä kuulemma väkeäkin katsomassa. Minä en lähtenyt. En tykkää kastumisesta muualla kuin suihkussa ja vaahtokylvyssä. Saunassakin se on vähän siinä ja siinä.

Illalla sade taukosi, ja Carlos ehdotti illallisen jälkeen, että lähdetään katsomaan läheisen kahvilan pihalla olevaa juhlintaa ja naamiaisasukilpailua. Saapuessamme sinne kymmenen tienoilla oli väkeä jo paljon paikalla, muun muassa valkoiseen pukuun pukeutunut pitkäpartainen herra, ihmisenkokoinen limaklöntti, E.T., pakollinen kyläjuoppo kanniskelemassa viiden litran viinikanisteria, pari vähäpukeista hutsua, melkein kuplavolkkarin kokoinen karvainen hämähäkki ja muutama muu. Muurin vieressä nökötti korkea kasa olkea ja oksia ja puinen häkkyrä, ja näitä vasten nojasi tikapuut. Rakennelma oli peitetty muovilla, tietysti suojaksi sateelta. Juhlien päätteeksi oli tarkoitus polttaa entrudo, joka todennäköisesti oli vielä jossain kuivissa sisätiloissa odottelemassa roviolle joutumista.

Ei, en vieläkään osaa selittää mikä on entrudo. Vanharouva oli jo pari päivää kurkistellut ikkunoista, josko sitä näkyisi kadulla. Jonkinlainen tunkeilija sen täytyy olla.

Juhlapaikalla ei ollut kaljatelttaa eikä makkaranpaistoa, mutta kahvilasta janoiset ja nälkäiset saattoivat hakea juotavaa ja murkinaa. Me muut notkuimme brasilialaisen musiikin tahtiin ja kuikuilimme näkyykö tuttuja. Näkyi pari, mm. naapurin leskirouva, joka oli viisaasti varustautunut sateenvarjolla.

Paikalle valui lisää väkeä, ja yhtäkkiä silmälasieni linssiin läjähti vesipisara. ”Mennään”, sanoin Carlosille. ”Minne?” hän ihmetteli. No kotiin tietenkin. Minähän en tykkää kastumisesta, ja rajut sadekuurot tulevat joskus aika yllättäen kulman takaa. Joku asiantunteva terapeutti tai psykologi tai muu vastaava kallonkutistaja saisi varmaan nopeasti selville traumani taustat; sen, että pienenä kastuin tämän tästä koulumatkalla ja jouduin olemaan koko päivän märissä farkuissa ja kengissä. Tiedättekös, aikuiset ihmiset, se on kauheaa. Asuimme noin 99 metrin päässä siitä rajasta, jonka toiselta puolelta kaupunki tarjosi ilmaisen koulukyydin. Aamuisin taapertaessani piiiitkää Pihlajatietä Porvoossa katselin naama pitkänä – ja märkänä – kun vähän kauempana asuvat koulukaverit suhauttivat ohi kuivassa ja lämpimässä bussissa ja näyttivät minulle pitkää nenää. Ai eikö minulla ollut sateenvarjoa tai jotain? Jos olikin, niin ei se housuja ja jalkoja suojaa.

Niin valtava on kastumiskammoni, että nyt kun voin valita, en lähde esim. Portoon sadepäivinä. Pysyn kotona. Carlos tietää, että sateen sattuessa illansuuhun on hänen vuoronsa viedä kanoille ruokaa ja tuoda munat samalla kun hoitaa karjan ruokinnan. Minä pysyn sisällä. Kuivana. Piste. Ei meidän molempien kannata kastua, eihän?

Koirat ovat tässä tapauksessa emäntänsä kaltaisia. Kun ne aurinkoisena aamuna odottavat keittiön ovella (tai pihan perällä minne aurinko paistaa, jos on vähän viileämpää) että tulen alakertaan, niin nyt ne pysyvät sängyissään siihen saakka kun menen ulos olohuoneen puolelta hakemaan tuhkasangon puhdistaakseni tuhkat takasta. Sitä ennen olen tehnyt jo vaikka mitä. Ja koirat vaan nukkuvat. Mennessäni kanalaan hedelmätarhan puolelle – jos sade on vain pientä tihkua – Gaia säntää kyllä ulos ja käy pikapikaa lirauttamassa kostean käyntikorttinsa pellonlaitaan, mutta menee sitten heinäkärryn alle kyyhöttämään ja pitelemään sadetta. Kun on aika palata sisäpihan puolelle, se sipsuttaa varpaisillaan, hartiat kyyryssä, portista katoksen alle kuivaan.

Koirille koiranilma tarkoittaa loputonta tylsyyttä. Nurmikolla ei voi telmiä, koska kastuu, ja märkinä ne eivät pääse sisälle taloon. Sitten ne vaan nuokkuvat pedeissään apaattisina, tai kun apatia käy ylivoimaiseksi, juoksevat ees taas toistensa perässä pitkän katosalueen alla, tassut sutien kostealla betonilla, hyppivät välillä vanhalle sohvalle ja sieltä alas, vetävät rundia traktorin ympäri, haistelevat hiirtenjälkiä halkopinossa, räksyttävät (lähinnä Batatinha) tuhkasangon vieressä nököttävälle pienelle, lystikkäälle sammakolle. Sitten ne palaavat taas petiin ja käpertyvät nukkumaan, uuvahtaneina kaikesta tästä aktiviteetista. 

No niin, kävimme siis karnevaalijuhlassa tiistai-iltana, ja sateen alkaessa ripsuttamaan päätimme palata kotiin. Muuta väkeä sade ei näyttänyt haittaavan. Portugalilaiset eivät sula sateessa.

Kotiin kävellessämme näimme, että ryhmä valkoisiin kaapuihin (lakanoihin) pukeutuneita nuoria oli purkanut pienen auton katolta kukin ja köynnöksin koristellun lavan. Sen keskellä seisoi valkoiseksi pyhimyspatsaaksi pukeutunut tyttö, ja muut – pojat – valmistautuivat nostamaan lavan ylös kantaakseen sen juhlapaikalle. Valtavasti vaivaa nähdään naamiaisasujen kanssa. Miksi? ”Fama e fortuna”, mainetta ja mammonaa, ehdotin Carlosille. Pikkukylän kilpailun palkinnot ovat varmasti vaatimattomia.

Ehkä kysymys on enemmän perinteiden säilyttämisestä. Karnevaalit ovat yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä juhlista. Siitä alkaa eräänlainen paasto: perjantaisin pääsiäiseen saakka ei saa syödä lihaa. Tai saa, jos maksaa padren määräämän sakon. Hassu paasto entisen luterilaisen silmissä, mutta onhan luterilaisillakin omat juttunsa.

Eilen oli perjantai, ja vaikka emme ole hartaita katolilaisia, söimme illalla pihvien sijasta paistettua lohta. Norjalaista. Ulkoa kuului lirinää ja lorinaa, ikkuna oli auki, koska takka ei vetänyt kunnolla. Jossain vaiheessa koirat pyrkivät sisälle ja pääsivätkin, hakivat paikkansa ruokapöydän alta, olivat hiljaa siihen saakka kunnes aterimet lakkasivat kilisemästä lautasiin, minkä jälkeen ne tunkivat päänsä syliini korvarapsutuksia varten. Kun illalla saattelin niitä nukkumaan, löytyi tuhkasangon vieressä nököttänyt sammakko kiipeilemässä seinää pitkin. Kuskasin sen kukkapenkkiin etana-aterialle ja painuin nukkumaan.


Kuvissa ei ole sadetta, vaan paistetta. Ettei vaan pääsisi unohtumaan miltä se näyttää.