Kevään merkkejä

Parin lämpimän jakson jälkeen on viime päivinä ollut vaihteeksi koleaa. Kevät viivyttelee tuloaan, mutta joulun jälkeisten pakkasten nuivettamat valkoiset kallat nostavat jo päätään valkoisina täplinä peltojen pientareilla. Hedelmätarhassa kukkivat luumut ja persikat, mutta omenat ja päärynät vielä aristelevat. Talon viereiseltä pellolta niitettiin ensimmäinen heinäsato; vielä se saa kasvaa lisää toukokuulle saakka. Ensimmäiset kärpäset lentelevät avoimista ikkunoista sisään, jäävät pörräämään keskelle huonetta kuin ihmeissään heräämisestään. 

Kevään merkkejä on ilmassa. 

Valvoin yöllä pari tuntia miettien niitä, näitä. Aamulla olinkin sitten unta täynnä (cheia de sono), ja Carlosin lähtiessä aamutöihin painoin minä silmäni tyynynpieleen pimeään ja taisin torkahtaa. Horteen läpi olin kuulevinani kurkien kailotusta. Se on tuttu ääni Porvoossa vietetyn lapsuuden ajoilta, asuinhan lähellä Ruskiksen luonnonsuojelualuetta; jokisuistoa, joka on tuhansien muuttolintujen levähdyspaikka keväät, syksyt.

Kuuntelin aikani ulkoa kuuluvaa honotusta. Mielikuvitus teki tepposet, tiesin kyllä. Jossain aivopoimujen kätköissä majaillut muistikuva ponnisteli ylös ja ilmoille, muuntaen kuultua joksikin tutuksi. Nousin ylös ja avasin ikkunan. ”Kurkeni” oli kiivipuussa kumppanin perään kukerteleva kyyhky. Ei sen kummempaa.

Carlos sai lauantaina kutsun illalliselle. Kaveriporukka laittelee silloin tällöin yhdessä ruokaa, syö, juo ja parantaa maailmaa. Ruokalistalla oli tällä kertaa puluja, joita joku oli metsästänyt. Ai voiko puluja syödä? Riippuu varmaan siitä miten ne valmistetaan. Nämä uppopaistettiin öljyssä, ja olivat kuulemma ihan sitkeitä ja mustia. Niiden sulkien ja höyhentenkin poistossa oli kuulemma ollut aika urakka. Veikkaan, että ensi kerralla miehet laittavat ruuakseen jotain muuta.

Kotona laittelin vanhallerouvalle ja itselleni tatti-pekonipastaa, ja Carlosin pojalle popcornia odottamaan kotiinpaluuta, sillä jotenkin arvasin, ettei hänelle pulut maistu. Vanhanrouvan mentyä nukkumaan sammutin television ja sytytin kynttilän, istuuduin sohvannurkkaan virkkaamaan, unisen Gaian ynistessä tyytyväisenä jalkojeni juuressa – ja nautin omasta rauhasta. Olen onnekas kun osaan olla yksin. Vanharouva ei osaa. Gaia-koirallakin se tekee tiukkaa. 

Vanhanrouvan muisti tuntuu vähän kohentuneen mutta ymmärryskyky vähentyneen. Olemme hänen kanssaan aika lujilla, pakko myöntää. Tänne muuttaessani taisin yliarvioida kärsivällisyyteni. Omalääkäri tarjosi minulle rauhoittavia lääkkeitä. Kiitin ja kieltäydyin. 

Elämä etenee sykäyksittäin, vuodenaika kerrallaan. Omat suunnitelmat ja tavoitteet asetetaan kvartaali kerrallaan kuin parhaassakin pörssiyhtiössä. Mitä tänä kesänä pitää saada aikaan, entäpä vielä ennen sitä, kevään aikana? Millä on kiire, mikä voi odottaa, mitä ei tarvitse tehdä? Maalaistalo on ikuisuusprojekti, ihan kuten itse elämäkin. Kun yhden kantin saat kuntoon, pitää jo aloittaa kohentamaan toista. Elämä kuluttaa mutta myös kasvattaa, jälkiä jättämättä se ei päästä käsistään ketään. 

Päivät ovat pidenneet aimo harppauksen alkuvuodesta. Valo valaa voimaa ja virtaa. Pihalla näkee touhuta illallisaikaan asti ja tekemistä riittääkin. Maalla ei juuri ole aikaa pysähtyä ennen kuin illallisen jälkeen cevada-kupillisen parissa. Ei mene enää kauaa kun voimme taas kiivetä yläterassille mukiemme kanssa, kurkkimaan käykö naapurin leskirouvan kosiskelija vielä pälyilemässä katuvalon alla, katselemaan tähtitaivasta ja ohi kiitäviä lepakoita. Talvi on onnellisesti takanapäin, kesän parhaat palat edessäpäin. Sitä ennen vielä kiihkeä kylvö- ja istutusaika, ja pian pääsee taas kummastelemaan kasvun ihmettä. 

Omenankukat kuvattu 20.4.2014.