Kuinka tehdään koira onnelliseksi yhdellä luulla kahdesti. Tai jopa useammin.

Meillä on ollut pitkä viikonloppu. Lauantaina oli Suomen itsenäisyyspäivä, jota juhlistimme tekemällä ranskalaista ruokaa, burgundinpataa. Olisin tehnyt jälkiruuaksi mustikkapiirakan, mutta voimat loppui.

Sunnuntaina oli ihan normaali pyhäpäivä ja tänään maanantaina jonkin pyhimyksen päivä. Huom. Portugalissa ei siis vietetty itsenäisyyspäivää viikko sitten, mutta tiesminkäpyhimyksen päivä on yhä yleinen vapaapäivä.

Naapurin kakihedelmäpuu pudottelee
värikkäitä lehtiään meidänkin puolelle.
Hedelmiä ei.

Voimat loppui kesken juhlaruuan laiton, sillä olen ollut flunssassa. Viikon aikana olen viettänyt enemmän aikaa sängyssä kuin sen ulkopuolella. Pitkään sinnittelin vastaan, mutta lopulta oli pakko hyväksyä se, ettei tämä tästä nyt ihan levotta lähde. Siispä ensimmäisenä petipäivänä kömmin aamiaisen jälkeen takaisin peiton alle, pöyhin tyynyä ja mietin, että mitäs tässä nyt tehdään. Kun ei voi tehdä mitään. Keksin, että ainahan voi ajatella. Miettiä syntyjä syviä. Otin siis mukavan asennon, rentouduin ja olin valmis oivaltamaan Jotain Merkittävää.

Nukahdin alta minuutin. Heräsin jossain vaiheessa hengitykseni krohinaan, niistin hartaasti ja parantelin asentoa. Ajattelin, että nyt olen torkuista virkistäytynyt ja voin ajatella Jotain Merkittävää.

Pää kuitenkin tuntui jotenkin raskaalta ja poskiontelot pohjattomilta. Tovin niisteltyäni nukahdin uudelleen.

Viikko on mennyt siis näissä merkeissä. Edellisestä kunnon flunssasta on useampi vuosi, joten en enää oikein muista miten sairastetaan enkä sitä mitä lääkkeitä otetaan. Teetä on kuitenkin juotu. Vihreää teetä, punapensasteetä, valkoisen ja vihreän teen sekoitusta, välillä mintulla maustaen, iltapäivisin hunajalla höystäen. Ei auta mikään; kaikki teehen viittaava alkaa nyt lorista korvista ulos. Tauti saisi jo mennä tiehensä. Hus!

Gaia-koiralle päivittäinen vetäytymiseni takaisin sängyn syliin on ollut outoa. Kun olen iltaisin tullut alakertaan, se on istahtanut eteeni, tuijottaen herkeämättä, menemättä vakiomakuupaikalleen. Hain lopulta vanhan kylpyhuonematon ja pistin sen sohvan viereen lehmäntaljan päälle. Gaia kävi siihen heti maaten. Yhtenä päivänä se oli tullut omin avuin sisälle ja näki minun vilahtavan yläkerrassa. Se harppoi hetkessä rappuset ylös, häntä koipien välissä väpättäen, sillä se tietää, ettei se saa mennä yläkertaan. En tiedä mitä olen tehnyt, kun se on niin leimautunut minuun. Tuonut lihakaupasta meheviä luita ehkä?

C-vitamiinia mandariineissa.

Toin Suomesta pari isoa puruluuta (saahan niitä täältäkin, mutta höppänä toin koiralle tuliaisia Suomesta) ja erityisenä juhlapäivänä Gaia sai niistä ensimmäisen. Se vilisti luineen pihalle, ja oli viittä minuuttia myöhemmin takaisin keittiön oven takana suu leveässä virneessä. Arvasin. Se oli haudannut luun jonnekin varmaan paikkaan.

Antaessani toisen luun olin jo ovelampi. Seurasin kaukaa minne Gaia kävi sen hautaamassa, ja hetkeä myöhemmin kävin kaivamassa luun esille. Pesaisin ja kuivatin sen, ja tänään Gaia sai sen uudestaan lounaan jälkeen.

Hetken aikaa se keikaroi pihalla luu suussaan, kunnes kaivautui passionhedelmäpuskaan. Kutsuin sitä. Se antoi ottaa muutaman kuvan kunnes katosi taas. Hiivin sen perässä ja näin sen peittelemässä maata pihan perällä katoksen alla. Hetkeä myöhemmin se palasi lipoen multaista kuonoaan. Hoideltuani tiskit kävin hakemassa luun parempaan talteen, koiran näkemättä.

Tällä luulla koiramme tulee onnelliseksi vielä monta kertaa.

"Voi ei, mamma vahtii mua nyt."

Olen varma, että Gaia muistaa kulkukoirataustansa; hylätyksi tulemisen, kepeillä hätistelyn, nälän ja vilun. Nyt kun sillä on uusi koti ja perhe, se osaa yhä iloita pienistä asioista: rapsutuksesta ja taputuksesta; pienistä ruuantähteistä oman kuivamuonansa lisäksi; siitä kun illalla peittelen sen nukkumaan omaan huoneeseensa pihan puolelle; siitä kun käymme kävellen viemässä roskat; siitä kun se saa juosta pellolla vapaana naapurin narttukoiran kanssa. Naapurin koira on aamuisin portin takana odottamassa, kuin kysyäkseen ”Saako Gaia tulla ulos leikkimään?”. Niillä on kokoeroa kuin ponilla ja elefantilla, mutta ne ovat parhaat ystävykset.

Kyllä se muistaa menneisyytensä. Tarttuessani pihalla luutaan se kaikkoaa korvat luimussa kauemmas. Isomman leivänkannikan se käy piilottamassa, jollei sillä ole juuri sillä hetkellä nälkä. Se tietää ketkä kohtelevat sitä perheenjäsenenä, keiltä naapureilta heruu rapsutuksia, keiden koirien kanssa voi kaveerata. Se muistaa, että päivällä on hyvä makoilla auringossa, sillä yöllä voi tulla kylmä. Ei se ole unohtanut menneisyyttään, mutta se ymmärtää elää tätä päivää täysillä.

Poskionteloissani alkaa tulla pohja vastaan. Pää ei vielä toimi kunnolla, mutta mietin, että emme voi elää pelkästään tässä hetkessä tai tulevaisuutta suunnitellen. Menneisyydestä pitää kantaa jotain mukana. Pieniä taakkoja, pieniä kevennyksiä; asioita, jotka saavat arvostamaan oman elämän yksityiskohtia. Pitää kohdata vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, olla kuin kulkukoira, että oppii iloitsemaan niistä pienistäkin murusista mitä elämä tielle ripottelee. Ehkä menetysten kautta, joskus, tuleekin onnellisemmaksi. Onko se paradoksaalista? Onko niin, että kultalusikka suussa syntynyt myötätuulessa kulkija ei osaakaan olla onnellinen, jos kaikki on tullut valmiina eteen? Tai onko hänen onnellisuutensa lievempi, kun se on tullut niin helpolla? 

Lempipaikka auringossa. Puskan taakse on piilotettu
viimejouluinen jättiluu.

En minä tiedä. Gaia on käpertynyt kerälle kuin kissa sohvan eteen, vanhan, kulahtaneen kylpyhuonematon päälle. Se ei nuku. Ehkä se muistelee pihan perälle hautaamaansa luuta. Miksei se syönyt sitä? Saiko luun jemmaaminen koiran onnellisemmaksi, tieto siitä, että se on siellä ”tallessa” pahan päivän varalle? 

Ehkä se on oivaltanut, että onnea ei saa kaluta kerralla loppuun. Vähän kerrallaan, pieninä annoksina se maistuu parhaimmalta ja kestää pidempään. Kaikkimullehetinyt-hotkija saa kohta hirveän ähkyn ja hetken huuma on kaunis muisto vaan. Onnemme lähteitä pitää vähän säästellä ja säännöstellä, pistää pankkiin ja nauttia koroista. Miten? No, mietitään sitä kukin tykönämme.