Mukana myös haju

Viime päivityksessä kirjoitin Gaian hyppelehtivän pellolla perhosten perässä. Nyt koirankorkuisesta heinästä on enää sänki jäljellä. Yhtenä päivän yllätyin kun parin tunnin kirjoitusrupeaman jälkeen menin ulos, ja niittokone oli käynyt ison pellon läpi. En ollut kuullut yhtään mitään.

Apila, vuohien herkkuva.

Pari päivää myöhemmin maassa kuivahtaneet heinät korjattiin talteen. Yksi kone lakaisi ne siisteihin pinoihin, toinen kone keräsi pinot silppuavaan kitaansa, vieressään ison lavan kanssa kulkeva traktori ottamassa silpun talteen. Toinen traktori oli perässä valmiina astumaan kehiin ensimmäisen lavan tullessa käyntiin. Katselin tehokasta touhua. Ison pellon heinät oli korjattu tunnissa, parissa, ja poppoo siirtyi seuraavalle.

Itse olen edelleen käynyt pellon viereisellä traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkaa vuohille& lampaille. Tarkoitus oli niittää ja kuivattaa sitä valmisruuaksi Suomessa oloni ajaksi, mutta säät eivät ole suosineet kuivatusta. Poutapäivänä olo oli kuin Suomi-filmin neidolla, kun pikkukukkaisessa leningissä ja pinkeissä kumisaappaissa, olkihattu päässä huhkin heinähangon kanssa kääntämässä heinäkasoja. Tauno Palon sijasta pellonlaitaa pitkin käveli heinänkorsi suussaan Carlos, joka tuli katsomaan miten hullu urakkani sujuu.

Kotilon sarvet ovat kätkössä.

Tunnustan, olen keräilijäluonne. Halu hyödyntää luonnonantimia on joko geenien mukana kulkeutunutta tai opittu äidiltä, joka yhä yli seitsemänkymppisenä kulkee sieni- ja marjametsät syksyisin. Itse tein vastaavia kommandoiskuja Suomessa asuessani. Fillaroin Järvenpäästä Sipoon puolelle, 10 km vastatuuleen, rämmin metsässä 3-4 tuntia ja fillaroin saaliini kanssa takaisin kotiin, yleensä taas vastatuleen.  Ja olin onnesta pinkeä.

Portugalissa metsänantimet ovat vähän tiukemmassa. Loppukesästä poimin karhunvatukoita, mutta sieniin en ole uskaltanut koskea. Paremman puutteessa keräsin talvella omasta metsästä eukalyptuksenkuoria, jotka pitkinä liuskoina, kuin liaaneina, irtoilivat puista. Ne ovat hyviä sytykkeitä takkaan. Ullakolla on kuivumassa laakerinoksia omaan käyttöön ja viemisiksi Suomeen.

Kanoille kerään kotiloita (caracol) ja etanoita (lesma). "Kyläläiset pitävät minua varmaan hulluna kun näkevät minut haromassa muratinoksia pellon laidassa", sanoin kerran Carlosille vähän anteeksipyytävästi. "Ei kukaan niin syrjään näe. Sinun pitää mennä vähän näkyvämpään paikkaan", hän ehdotti naama peruslukemilla mutta selvä pilke silmäkulmassa. Aloin heti miettiä sopivaa paikkaa. Kiivipuiden kohdalla, muurin ulkopuolella...? 

Kotilo on löytänyt kumppanin.

Lauantaina puolenyön aikaan hiiviskelin sisäpihan laatoituksella purkki kädessä. Siellä oli etanoita. Inhoan etanoita. Hyi. Mutta kanat tykkäävät niistä ja yön tullen ne lähtevät laumoittain koloistaan, jolloin ne on helppo napsia talteen. Jotkut niistä ovat niin isoja, että kanatkin tuntuivat pelkäävän niitä kun aamulla kävin kippaamassa purkin niiden aitaukseen. Säikähdyksestä selvittyään ne kyllä pistelivät etanat poskeensa. Ei siinä kauaa mennyt. Ne suorastaan himoitsevat etanoita ja kotiloita. Kun menen aitaukselle, ne juosta kipittävät portille vastaan, kotkottavat kurkut suorana ja heltat heiluen. Eivät kanat tyhmiä ole. Kyllä ne osaavat yhdistää minut makoisiin niljakkaisiin herkkupaloihin.

Takaisin pellolle. Ei mennyt montaa tovia traktorikavalkadin jälkeen kun paikalle surautti traktori perässään iso säiliö, josta ruikittiin pellontäydeltä "parfyymiä" (perfume), kuten sitä täällä kutsutaan, läheisestä navetasta. "Tämä tulee olemaan tätä lähiviikot", kertoi Carlos. "Älä välitä", lohdutin ja taputin häntä olkapäälle, "kyllä me pian totumme siihen."  Pellonlaidalla kävellessä haju on henkeäsalpaava. Kyllä se helpottaa sitten kun maa kynnetään, mutta sitä ennen sinne tuodaan varmasti vielä monta lastia ihan sitä itseään. Mikäpä sen parempi lannoite. Muutaman päivän kuluttua pellolle kylvetään maissia ja kyllä se niillä eväillä jaksaa kasvaa.

Hajuherne nupussa.

Veljeni tiedusteli, että tuleeko sonneista pahat hajut. Yllättävää kyllä ei. Suurin osa niistä on nyt sisätiloissa pihan ulkopuolella, ja sieltä kulkeutuu lähinnä käymishajuja muistuttavia tuoksuja kun ne märehtivät rehuaan. Ihan siedettävä odööri ainakin ennen kesähelteitä. Olin ajatellut laittaa seinän toiselle puolelle, pihakatoksen alle oleskelupaikan kesäilloiksi, mutta muutin sitten mieltäni. Ehkä parempi paikka on sittenkin toisella puolella pihaa naapurinpuoleisen muurin vieressä, missä hajuherneet ovat nyt roihahtaneet kukkaan...

Tätä kirjoittaessani aurinko on valumassa alas kohti metsänrajaa. Kanat, vuohet, lampaat, naudat ja koira ovat saaneet iltaruokansa, ja kohta on meidän vuoromme. Yksi viikko maalla on taas hujahtanut jonnekin sinne minne aika hujahtaa. Salaiseen paikkaan, josta se ei palaa. Siksi joka päivä pitää elää, jos vaan voi, niin, ettei vanhana kiikkustuolissa tarvitse harmitella. Löytää ilo pienistä hetkistä, tarttua niihin, tehdä niistä omia. Kukaan muu ei tee sitä puolestamme. Vastuu on meillä itsellämme. Carpe diem, tiedättehän, rakkaat lukijat.