Käki kukkuu siellä ja täällä

Kukko kuumalla katolla

Bess-possumme vietiin viime viikolla viimeiselle matkalleen kadun toiselle puolelle. Minä lähdin sitä ennen karkuun. Carlos vei minut autolla muutaman kilometrin päähän ja tipautti kyydistä, ja kävelin hiljalleen kotiin kuvia näpsäillen, yrittäen olla ajattelematta possuparan viimeisiä hetkiä. On päiviä jolloin olen kenties liian eläinrakas asumaan maatilalla. Lohduttaudun sillä, että Bessillä oli possun mittakaavassa luksusolot, tilava aitaus josta se teki kotoisan lätin parissa päivässä, ruokaa kannettiin nassun eteen ja pääsihän se välillä, tosin vahvasti oma-aloitteisesti, jaloittelemaan pihatielle ja jopa hedelmätarhaan asti.

Yhtenä päivänä katselin possua loikoilemassa ruokalevolla auringossa suu auki. Sen kieli valahti ulos, mihin se heräsi, keräsi kielensä kokoon ja haukotteli nautinnollisesti. Se nukahti uudestaan, ja sama toistui. Katsoin sen vaaleiden hapsien verhoamia tihrusilmiä ja herkkää töpselikärsää kun se heräsi ja tervehti minua röhkien. Aloin kiintyä siihen.

Sagrada Familia, Pyhä perhe.

Naapurit, leskirouva ja poika perheineen, kutsuivat meidät illalliselle seuraavana päivänä. Pöytään kiikutettiin, mitäpä muutakaan kuin possupihvejä, paistettua possunmaksaa ja papas-nimistä, possunverestä tehtyä suklaapuuron näköistä keittoa. Maistoin sitä lusikallisen verran. Viimeksi olen ollut niin heikolla ruokahalulla silloin kun sairastin keuhkokuumetta. Muutoin ilta oli mukava. Leskirouva muisteli sitä kun hän ensimmäistä kertaa tapasi edesmenneen miehensä, pääsiäispäivänä, ja miten komea tämä oli ollut vihreässä hatussaan. He saivat seitsemän poikaa, ja jouluna ja pääsiäispäivänä koko perhe kokoontuu yhteen kahden ison pöydän ääreen. Seitsemän poikaa, seitsemän miniää ja yksitoista lastenlasta. 

Lauantai-iltana jaksoimme kuin jaksoimmekin lähteä katsomaan Juudaksen polttoa Vila do Conden kaupunkiin. Esitys, joka yhdisti teatteria, sirkusta, tanssia, valokuvausta ja musiikkia ei ollut yhtä näyttävä kuin viime vuonna, mutta paperista ja pahvista tehty Juudas syttyi sentään helpommin palamaan. Ei, en ottanut kuvia. Olin vapaalla. Ehdotin Carlosille, että ensi vuonna menisimme katsomaan perinteistä Juudaksen polttoa. Siitä siis tarkemmin noin vuoden kuluttua.

Pääsiäisestä huolimatta tai ehkä sen vuoksi kanamme ovat olleet munintalakossa. Vain yksi viidestä kanasta käy pesällä kykkimässä päivän mittaan. Niin, kanoja on enää viisi. Yksi niistä löytyi kuolleena yhtenä aamuna, kun hilleri tai kärppä tai mikä lie oli päässyt livahtamaan aitaukseen todennäköisesti aidanraosta. Nyt aukot on tukittu.

Olen yrittänyt lahjoa kanoja herkkupaloilla; kotiloilla, joita löytyy traktoripolulta, etanoilla ja tuoreella ruoholla. Olen jutellut niille, koittanut kannustaa niitä. Ne näyttävät kuitenkin olevan kiinnostuneempia kotiloiden nokkimisesta kuin munimisesta. Nyt käy ensimmäistä kertaa niin, että kanta-asiakkaamme tullessa huomenna hakemaan viikoittaista munatusinaansa joudun myymään hänelle eioota.

Maalaismunissa on se ominaisuus, että ne tekevät munakkaan, kakun tai minkä tahansa munaruuan keltaiseksi. Tein pannukakun – siitä tuli keltainen. Vanharouva katseli läsähtänyttä kakkua ihmetellen. Kerroin, että sen kuuluukin olla lättänä. Täytekakkupohjat, jollen laita niihin kaakaojauhetta, ovat aivan keltaisia. Ensimmäistä kertaa nähdessäni paistetun maalaiskanan munan luulin, että siihen on lisätty sahramia tai jotain muuta väriä antavaa. Taidan olla kaupungissa kasvanut.

Minikukkia.

Aamuisin ja uudelleen loppupäivästä käyn traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkia vuohien&lampaiden ruuaksi. Se on minun privaatti ulkoilmakuntosalini, enkä muuta tarvitse. Samalla olen tutustunut paikallisiin kukkiin – jollen nimeltä, niin ainakin ulkonäöltä. Ne ovat pieniä miniatyyrejä, monet niistä tuskin viiden millin mittaisia läpimitaltaan. Makro-objektiivilla kuvattuna yksityiskohdat saa näkyviin, kukka avaa sisimpänsä ja paljastaa salaisuutensa. Päivä toisensa jälkeen, sitkeästi, väsymättä, ne kaunistavat pellonlaitaa. 

Gaia-koira seuraa niittoretkillä mukanani, se pyrähtää viljapellolle perhosen perässä, näen vain sen hännänpään ja kuonon kun se hyppelehtii vaaleasiipisen lentäjän jäljillä tuuheana havisevan viljan keskellä. Kutsun sitä vihellyksellä, ja se juoksee läähättäen luokseni, vapauden onnea hehkuen. Se hakee varjopaikan heinikossa ja pitää vahtia, ilmoittaa haukkumalla kun joku lähestyy.

Eräänä aamuna kuulin läheisestä metsästä vaimeaa kukuntaa. Ei voi olla totta, ajattelin. Kuulenko harhoja vai onko täällä käkiä? Kyllä on, kertoi Carlos kun vähän myöhemmin kysyin kukkujasta. Portugaliksi sen nimi on, mitäpä muutakaan kuin cuco (laus. kukuu). Lintu, jonka mielessäni yhdistän lehteviin suomalaismetsiin ja Karjalan kaihoon, kukkuu nyt portugalilaisen pellon laidalla joka aamu. Lapsena lauloimme koulussa ”Karjalan kunnailla”, ja pohdin pienen pääni puhki että mikä on ”kaiho”. Liittyykö se jotenkin kaivoon? Oliko Karjalassa pulaa puhtaasta vedestä? Oliko sanoittajalle tai laulukirjan tekijälle tullut ajatus- tai kirjoitusvirhe? En keksinyt loogista selitystä, joten lauloin kirkkaalla äänellä niin kuin asian itse ymmärsin ”Vie sinne mun kaaaaiiiivoni poooohjaton..”

Pääsiäispyhät ovat takanapäin. Compasso-kulkue taivalsi eilen kotikatumme päästä päähän, pienet pojat etunenässä kelloa kilkattaen ja kirkon edustajat – pappeja ei riitä joka ryhmään – kävivät sisällä niissä kodeissa missä heitä jo odotettiin pyhäpukuihin pukeutuneina. Päivän päätteeksi seutukunnan joka kirkolta kuului rakettien pauketta tiedoksi siitä, että compasso on päättynyt. Nyt talojen edustalle ripotellut kukkien terälehdet ja vihreät lehvät ovat kuihtuneet ja tuuli on lennättänyt ne pitkin kivettyä katua. Suklaamantelit ovat hävinneet parempiin suihin, lammaspaistista on vain luut jäljellä ja kuohkeasta folar-kakusta muutama murunen. Risteiltä riisutaan purppuranväriset liinat ja elämä palaa taas arkeen. 

Seuraava arkipyhä on jo perjantaina. Silloin vietetään neilikkavallankumouksen 40-vuotispäivää. Muistan sen vielä hämärästi. Se tapahtui samoihin aikoihin kun Suomen kouluissa laulettiin Karjalan kaihosta.