torstai 5. joulukuuta 2013

Elämää mullan alla

Alan pikkuhiljaa asettautua taloksi taloon, jonka nimi on kirjoitettuna kaakelikirjaimin ajoportin ylle: Casa Rua Nova, Uuden Tien Talo. Jotenkin sopiva nimi Irtioton kodille. Vähät huonekaluni on jo ripoteltu pitkin taloa, hankittu pari lisää, vaatteet on pistetty paikoilleen ja takki ripustettu naulakkoon, hattu hyllyn päälle. Purin käsityötarvikkeitani työhuoneen hyllykköön, järjestelin lankakerät väreittäin ja lajeittain. Niitä olikin näköjään aika paljon. Carlos tuli katsomaan ja kysyi, olenko perustanut lankakaupan. Ei hullumpi idea. Lähimpään lankakauppaan on noin seitsemän kilometriä, aika paljon paikallisille pitsejä virkkaaville emännille.

Aurinko on pitänyt huolen siitä, että virtaa virtaa päivittäisiin askareisiin, tavaroiden järjestelemiseen ja talon sisustuksen miettimiseen, käsitöihin ja kirjoittamiseen. Kummaa, miten valolla on niin suuri vaikutus ihmisen henkiseen energiataseeseen. Se kompensoi kylmyyttä, joka iltaisin luikertelee luoksemme jostain ovien ja ikkunoiden raoista, ja häipyä hilpaisee tiehensä auringon häätämänä vasta aamupäivällä. Tyyninä aamuina juon mukillisen teetä pihan perällä, eteläisellä seinustalla, Gaian kiehnatessa vieressäni rapsutuksia kerjäten, ja villatakki päällä minulle tulee kuuma. Päiväsaikaan aurinko lämmittää mielen, kehon ja talon. Illalla tarvitaan takkatulta ja isoja halkoja. Yöllä lämpötila laskee lähelle nollaa tai jopa sen alle, sillä aamuisin pellolla kiivipuiden katveessa on maa kuurassa ja lätäköt jäässä. Sisällä talossa ei ole hätää, sillä puolen metrin paksuiset seinät varastoivat päivän aikana auringon lämpöä eivätkä ihan heti luovu siitä. Ennen osattiin rakentaa taloja. Asuntoni Vila do Conden kerrostalossa oli paljon kylmempi, hyisevän viileä, eikä edes lämmittäminen auttanut asiaa seinien hohkaessa koleutta.

Kesän ja syksyn ajan olemme hiljalleen kunnostaneet taloa, pihaa ja hedelmätarhaa. Muun muassa nurmikko oli perustettava kokonaan uudestaan sisäpihalle. Se kasvoi ennen heinää, jonka vuohet ja lampaat ansiokkaasti hoitelivat ja lannoittivat maan vielä kaupan päälle. Carlos pisti hihat ja kuokan heilumaan, käänsi maan käsi- ja hartiavoimin, poistimme enimmät rikkakasvien juuret ja kuskasimme ne hedelmätarhan puolelle maatumaan tulevaksi kurpitsakummuksi. Tasoitus ja nurmikon kylvö. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja istutin muurin viereen kaikenmaailman kukkamukuloita ja -sipuleita mitä torilta löysin. Ei torireissua ilmaan matkaan lähtenyttä mukulapussia. Olemme nyt seuranneet milloin kukkapenkissä alkaa näkyä elämää. Ensimmäiset hennonvihreät silmut kurkistelevat jo ujosti mullan alta. En muista ollenkaan, mitä siihen kohtaan istutin. Olisi pitänyt piirtää kukkakartta.

Yhtenä aamuna kukkapenkissä odotti selkäpiitä värisyttänyt näky. Multakumpu. Ja sen vieressä toinen. Nyt niitä on kokonainen siksakkaava rivi. Myyrä on soluttautunut joukkoomme. Mutta miten se on päässyt suljetulle sisäpihalle? Mistä ihmeestä se voi tietää, että sinne on haudattuna tusinoittain tuoreita, ihania, mehukkaita kukkamukuloita ja -sipuleita? Voiko sokealla myyrällä olla niin herkkä hajuaisti?

Pihan itäpuolella on useita metrejä korkea muuri, jonka toisella puolella on naapurin talo ja piha muutamaa metriä korkeammalla, rinteessä. Onko myyrä kaivautunut sieltä muurin ali? Vai kiivennyt muurille ja hypännyt sieltä, tehden pari kaunista volttia kerien, kunnes on läjähtänyt möyheään multaan? Onko täällä uusi nisäkäslaji, portugalinliitomyyrä? Pihan eteläpuolen leveydeltä on ajoportti, autokatos ja talo, länsipuolella portti, iso katosalue, ja pohjoisessa jälleen yksi portti, varastotilaa ja entinen tilan työntekijöiden asunto, jossa nykyisin asuu vuokralaisia. Ajoportin lisäksi on siis kaksi isoa metalliporttia, ei niitä sellaisia koristeellisia takorautaportteja, tiedättehän ne, vaan tiukasti suljettuja aukottomia ovia. Niissä ei ole edes hiirenmentävää rakoa. Gaian muonasäkillä vierailevat hiiret käyttävät ihan eri kulkureittiä.

Kaiken tämän keskelle on taivaasta tippua tupsahtanut sokea, siivetön myyrä. Miten muutenkaan se on päässyt pihan puolelle? Vai onko se ollut siellä koko kesän, horroksessa mullan alla, havahtuen talven tullen herkuttelemaan kukkasipuleilla, jotka olen hellästi kätkenyt ja peitellyt maan poveen? Siellä se bilettää yökaudet, mässäilee mehevillä mukuloilla, röyhtäilee maan pinnalle pieniä multakumpuja, tehden niistä jalanjälkiään, merkkejä etenemisestään pitkin pihaa. Nyt myyrä alkaa käydä kohti sitruunapuuta, jonka juurelle istutin krookuksia. Sillä se ketale on allekirjoittanut häätötuomionsa.

Miten myyrä häädetään? Pistetään letkulla vettä sen käytävään, odotetaan sen pintautumista ja pyydystetään se. Eläinrakas meissä käy sisäistä kamppailua. Ei tahdo, ei haluu tehdä pienelle oliolle mitään pahaa, mutta… pitäisikö sen antaa mellastaa mullan alla mielin määrin, tuhota kukat joita kasvatamme muun muassa vietäväksi Carlosin äidin vanhempien haudalle, pilata vielä syntymätön (portugaliksi itää = nascer = syntyä) nurmikko kaivamalla käytäviä sen alle, kasaten kumpuja sen pinnalle?

Kyse on reviiristä. Myyrä on tunkeutunut meidän reviirillemme. Siksi se saa häädön, tässä jonain yönä, kun mitta tulee täyteen. Siitä ehkä myöhemmin lisää tarinan mahdollisessa jatko-osassa. Jollei myyrä katso sitten viisaammaksi siirtyä muille mukulamaille, liftaten pululta kyydin tai jollain muulla kummalla konstilla. Yhtä kummalla kuin millä se on soluttautunut sisäpihalle.

Kävin aamulla kuvaamassa pellon pientareella pikkuruisia villikukkia. Niistä myyrä ei näköjään perusta. Niistä siis kuvitus tämänkertaiselle päivitykselle, puutarhan kukkaloistoa odotellessa. 


Ensi kerralla kerron peukalomerkistä. Allekirjoituksena. Ja vähän muustakin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti