Kirjoitin viime viikolla Portugalissa roihuavista tulipaloista
ja mainitsin Caramulon vuoristossa riehuvat palot. Caramulo vaati vielä
kolmannen uhrinsa, ennen kuin palot saatiin talttumaan monen päivän taistelun
jälkeen. Tähän mennessä kesän pahin metsäpalo, sanottiin uutisissa. Poliisi on pidättänyt parikymppisen miehen, joka parin
apurinsa kanssa sytytti palot Caramulossa kostoksi poliisilta saamaansa
sakkoon. Käsittämätöntä. Järjetöntä. Ei voi ymmärtää, mitä joidenkin mielissä
liikkuu.
Tänäänkin sisämaahan päin katsoessa ilma on harmaa savusta
ja haju tuntuu täällä merenrannalla asti. Kuuman, kuivan kesän varjopuoli.
Kävin pienen kylän pienellä hautausmaalla katsomassa
Carlosin isoisän aikoinaan perheelleen hankkimaa hautapaikkaa. Ei, emme käyneet siksi, että sille olisi tiedossa
tarvetta, vaan siksi, kun se on olemassa. Isovanhemmat on haudattu muualle, ja
yhtä viimeisen leposijan haltijaa lukuun ottamatta hautapaikka on käyttämättä. Siellä
olisi siis tilaa. Sain tietää, että täällä hautapaikat ovat vähän kuin tontit.
Ne voi omistaa, niitä voi ostaa ja myydä. Joku oli kysellyt paikkaa kyseiseltä
hautausmaalta. Tulevaisuuden varalta kai, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kuulin myös, että jotkut ihmiset
säästävät hautajaisiaan varten. On rahastoja, joihin talletetaan muutama euro
kuukausittain. Ihmisen ajan tullessa täyteen hautajaiskulut maksetaan
rahastosta. Omaisten ei tarvitse huolehtia siitä surun keskellä.
Isoäitini jätti aikoinaan tarkat ohjeet hautajaisiaan varten,
virsiä ja muistotilaisuuden ruokalistaa myöten. Hän eli pitkän, vaiherikkaan
elämän, ja noutajan tullessa hän oli itsekin valmis lähtemään. Virret oli valittu ja elämä eletty.
Niin pitäisi elää. Pitäen mielessä sen, että aikamme täällä
on rajallinen, ja jokainen päivä on oma lenkkinsä elämän ketjussa. Joskus
joillakin aika vaan loppuu kesken, kuten Caramulossa menehtyneillä nuorilla
palomiehillä ja -naisella. Reilua se ei ole, ja sitä on vaikea
hyväksyä. Elämä ei ole reilua kaikille. Emme kaikki elä samoin ehdoin, ja
joskus vaan satumme olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joskus teemme vääriä valintojakin, jälkikäteen tarkasteltuna, mutta sopeudumme niihin kyllä. Ja ne oikeat valinnat – nekin tietää oikeiksi vasta ajan kanssa. Vaisto ohjaa,
toivottavasti oikeaan suuntaan, että edes joskus olisi oikeassa paikassa
oikeaan aikaan, että saisi jättää jälkensä, edes pienen peukalomerkin, tähän maailmaan. Sitä ikään kuin kolkuttelee monille oville tietämättä mitä niiden takana on odotettavissa, ja voi vain toivoa, että valitsee oikeat ovet joista pyrkii sisään, peremmälle. Ja että valitsee ovensa oikein perustein - valitseeko sen, joka on timmissä maalissa vai sen, joka avoimesti näyttää elämän jättämät jäljet. Niitä on meissä kaikissa, vaikka kuinka yrittäisimme peitellä niitä ja tasoitella kolhuja.
Irtiottoa on nyt kestänyt vuoden. Aika kuluu suorastaan
pelottavan nopeasti, mikä lienee merkki siitä, että meneillään on paljon
aktiviteetteja. Tuntuu, ettei ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisi tehdä. Ehkä sitä
iän myötä on tullut myös vähän hitaammaksi. Käänteet loivenevat. Ei tarvitse
hosua. On muka aikaa, vaikkei sitä silti tunnu olevan tarpeeksi.
Tämä blogikin täyttää kohta vuoden. Kun aloitin, yhtenä
ylevänä tarkoituksena oli houkutella lisää suomalaisia Portugaliin ja
tutustumaan varsinkin turistialueiden ulkopuolisiin alueisiin. Täällä on
oikeasti niin paljon nähtävää. Joka ei usko, voi liittyä facebookissa ’Maravilhas
de Portugal’ -sivustolle, joka jakaa kuvia maan tunnetuista ja vähän
tuntemattomammistakin kolkista.
Halusin blogissa kertoa myös millainen on tämä Euroopan tuhlaajapoikamaa, jonne EU-euroja on syydetty
nähtävästi silmittömin määrin, ja millaista on tavallisen ihmisen elämä täällä. Olen myös avannut hieman omaa
elämääni, kertoen millaista on elää kun on vapaa sitoumuksista, ja miten kaikki
sujuu kun alkaa tekemään jotain ihan muuta kuin ennen, kun ottaa oman elämän
omiin käsiinsä. Kantavatko siivet vai putoaako sitä räpiköiden nokalleen
maahan. Vielä sitä ei tiedä. Vielä tapailen niitä siipiäni.
Jatkan blogia samalla linjalla. Irtiotto jatkuu, vaikka se
alkaa jo olla normaali tapa elää. Ehkä siitä tulikin pysyvä olotila. Edes minun
elämäni Portugalissa ei ole yhtä auvoa. Kaikkia asioita en blogiin kirjaa. Silti
en vaihtaisi mitään pois. Tämän päivän ja kuluneen vuoden kokemusten perusteella Irtiotto oli oikea valinta, ja olen avannut oikean oven.
Seuraavassa päivityksessä kerron maaseudun rauhasta. Tai
oikeastaan sen puutteesta. Alkaa nimittäin tuntua siltä, että maalla on
enemmän hälinää kuin kaupungin vilinässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti