Taivas saa odottaa

Istuin sunnuntaiaamuna keittiössä, maalla, lusikoimassa mysliä maidon kera, kun jostain kaukaa alkoi kuulua Adiemusin eteeristä laulua. Olimme juuri keskustelleet Carlosin kanssa hengenasioista, aamuhepulin saaneen kirkonkellonsoittajan inspiroimana – ehtoollisista, ripittäytymisistä ja sen sellaisista – joten olin henkisesti herkässä mielentilassa. Adiemus tuntui lähestyvän, sen ääni voimistui uhkaavalla tavalla, ja luulin enkelten joukkion olevan tulossa noutamaan minua. Pian kuulin myös papin lukevan monotonista liturgiaa, vähän niin kuin kuolemaantuomitulle. Olin jo ryömimässä enkelijengiä piiloon ikkunattomaan varastohuoneeseen, mattojen alle, kun sain ”papin” puheesta selvää: ”Aänestäkää sosialistipuoluetta, äänestäkää solidaarisuutta”, hän sanoi, ja toisti sanomaansa vielä viestinsä tehostamiseksi. Monta kertaa.

Huokaisin helpotuksesta. Adiemus ei ollutkaan viikatemiehen saattue. Ensi viikonloppunahan on kunnallisvaalit. Taivas saa vielä odottaa minun osaltani.

Talomme kohdalle päästyään Adiemus raikasi pienen auton katolle laitetuista kovaäänisistä, vahvistuen vielä kivitalojen seinien muodostamassa solassa niin, että olisi herättänyt kuolleetkin, tai ainakin vielä nukkumassa olleet isoäidin ja pojanpojan. Ryntäsin ikkunaan viittilöimään autoa jatkamaan äkkiä eteenpäin. Mitä sen nyt juuri siihen kohdalle piti pysähtyä levittämään sosialistista ilosanomaa? Hus!

Ennen lounasaikaa kaksi pientä kylää yhdistävää tietä kulki kuusi kertaa kovaääninen auto muistuttaen ihmisiä äänestämään, joillakin niistä perässään iloinen puoluekulkue. Melun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua naapuruston rouvat puhelivat kadulla ja kuulin kun joku sanoi, että "tämä on nyt tätä koko seuraavan viikon". Postilaatikkoon oli jaettu nippu kiiltäviä esitteitä, jotka totesimme kelvottomiksi grillipuiden sytyttämiseen. Lisäksi laatikosta löytyi kaksi kuulakärkikynää ja led-valaisimella varustettu avaimenperä. Siitä ilahduimme. Sillä voimme metsästää isoja inhoja etanoita puutarhasta yön pimeydessä, ennen kuin ne syövät kaikki kylvämämme ja istuttamamme kasvit.

Pieniä tynnyrinpoikasia.

Viikkoni alkoi mukavasti. Jokin aika sitten tutustuin facebookin kautta Portossa asuvaan suomalaisnaiseen. Hän kutsui minut mukaan ”kansainvälisten leidien” tutustumisretkelle Rozésin portviinikellariin. Ryhmässä oli mukana muun muassa suomalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, ja yksi ihastuttava, tyylikkäästi ikääntynyt ruotsalaisleidi, joka olemuksellaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Kun tulen vanhaksi, haluaisin olla niin kuin hän. 

Ennakkoon jännitin, miten kaksi Portugalissa asuvaa suomalaista tervehtivät toisiaan. Kättelemmekö pohjoismaalaiseen tapaan vai tervehdimmekö poskisuudelmin portugalilaiseen tapaan? Useimpien leidien kanssa sekä kättelimme että tervehdimme poskisuudelmin. Euroopan kylmä pohjoinen ja lämmin etelä kohtasivat, kättelivät ja suutelivat poskille. Euroopan yhdistyminen näkyy jälleen konkreettisella tavalla.

Olen viimeiseen asti vältellyt suomalaisiin tutustumista täällä. Se on loppujen lopuksi ihan helppoa. Meitä ei ole täällä montaa. Koko maassa arviolta 500-700, joista suurin osa lienee Algarvessa ja Lissabonin tienoilla. Nyt vähitellen on kuitenkin alkanut tehdä mieli muiden naisten seuraa. Siis ihan sitä että saa höpöttää, käydä ostoksilla tai kahvilla tai lasillisella viiniä, vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Puhua vaikkapa miehistä tai lapsista tai kotieläimistä, esim. koirista. Vuohetkin käy, jos jollakulla sattuu niitä olemaan. ”Meidän vuohi on kauhean pullukka, se pitäis laittaa dieetille, mites teidän vuohi?”

Nyt sain kertaheitolla monta uutta tuttavuutta, ja toivottavasti tapaamme pian uudestaan varsinkin suomalaisrouvan kanssa. 

Vierailu Rozésin portviinikellariin oli mielenkiintoinen. Viinitilan toimintaa esitteli meille sen toimitusjohtaja ilman mitään etukäteen laadittua käsikirjoitusta. Hän vertasi portviininvalmistusta lasten kasvatukseen – niiden pitää antaa kasvaa ja kehittyä kaikessa rauhassa, ja ohjata niitä oikeaan suuntaan. Kellarissa tuntui valtavissa tynnyreissä kypsyvän portviinin eteerinen tuoksu, ja näin kun sitä tihkui joidenkin tynnyrien saumoista. 10-vuotiasta portviiniä maistellessamme totesin sen olevan ihan eri maata kuin marketista ostamani halpisportviini, jossa liotan rusinat kuivakakkuja varten.

Huippaako?

Lopuksi meidät kutsuttiin tutustumaan myös Rozésin varsinaiseen viinitilaan, joka sijaitsee Dourojoen varrella. Tietenkin. Siellähän ne kaikki ovat. Vielä tällä viikolla siellä pääsisi polkemaan viinirypäleitä. Tilan toimitusjohtaja totesi, että se tekee hyvää iholle. Me keski-ikäiset naiset suunnittelimme sukeltavamme rypälemössöön pää edellä.

Ennen kuin suunnittelette vierailua Rozésin portviinikellariin seuraavalla Porton matkalla niin tiedoksi, että se on avoinna vain ryhmille ja niillekin harvakseltaan. Muita kellareita on kuitenkin avoinna yleisölle yllin kyllin. Ei kannata yrittää koluta kaikkia läpi päivässä tai edes kahdessa. Sitä ei kenenkään pää kestäisi.

Loppuviikostakin on tiedossa mukavia asioita. Ihana ystävä Suomesta tulee kylään, jo toistamiseen. Peukut ja isovarpaat pystyssä toivon, että ilmat jatkuisivat kesäisen lämpiminä. Nyt on virallisesti syksy täälläkin. Lämpömittari on onneksi eri mieltä. Tykkään tästä lämpömittarista. 

Portviinikellari poikineen.